Muori oli taas erehtynyt lupautumaan itsenäisyyspäivän puhujaksi Alavieskan kunnan ja seurakunnan yhteiseen itsenäisyyspäiväjuhlaan.
Laitetaanpas se tarjolle tännekin:
Itsenäisyyspäivänä 2018
Kunnioitetut sotiemme veteraanit,
arvoisat kotirintaman vastuunkantajat, hyvä itsenäisyyspäivän
juhlaväki
Tämä itsenäisyyspäivä,
Suomen 101. juhlapäivä itsenäisenä valtiona ja kansakuntana,
alkoi minun osaltani samoissa tunnelmissa kuin monen vuosikymmenen
ajan aiemminkin; se tunne on ehdottomasti kiitollisuus.
Joka ikinen kerta, kun nostan
itsenäisyyspäivän aamuna siniristilipun salkoon, tunnen
kiitollisuutta. Hetki on myös harras ja juhlallinen. Niin tänäkin
aamuna.
Suurin kiitos Hänelle, jonka
rakkauden ja armon varassa tämänkin päivän olemme saaneet
aloittaa.
Mutta tänä
itsenäisyyspäivänäkin tunnen kiitollisuutta myös heitä kohtaan,
jotka antoivat kalleimman uhrin, oman henkensä, itsenäisyytemme
puolesta.
Kiitollisuutta heille,
rintamaveteraaneille, jotka taistelivat epäinhimillisissä
olosuhteissa, ja joista monet saivat elämän mittaiset vammat
fyysisesti ja henkisesti.
Kiitollisuutta myös heille,
jotka kotirintamalla uurastivat pitääkseen arjen pyörät
pyörimässä ja jotka kantoivat huolta rintamilla taistelevista.
Myös lapset kantoivat sodan taakkaa, ja heistä erityisen isoa
taakkaa sotaorvot.
Unohtamatta myöskään heitä,
jotka itseään säästämättä maksoivat sotakorvaukset,
jälleenrakensivat maan ja hyvinvoinnin, josta olemme saaneet nauttia
vuosikymmenten ajan. Vielä tänäänkin, kaikkine epäkohtineenkin,
yhteiskuntamme on pääosin hyvinvointiyhteiskunta.
Viime
aikoina, itsenäisyyspäivän
juhlatunnelmassakin,
on alkanut kuitenkin enenevässä määrin painaa
huoli maailmanpolitiikan ja omankin maamme tilanteen kehityksestä.
Sodat ovat kaukana historiassa ja meillä
ovat vallassa sukupolvet, jotka ovat saaneet elää rauhan ja
hyvinvoinnin aikaa. Historian
opetukset eivät ole niille kuuluvassa arvossa.
Oikea
isänmaallisuus
on positiivinen
ajattelutapa;
se on nöyrää kiitollisuutta ja tervettä ylpeyttäkin omasta
maasta,
mutta se ei poisulje
muita
ja heidän oikeuksiaan. Ns. nationalismi on taas pahimmillaan
kansalliskiihkoa,
jonka
kannattajat hyväksyvät vain itsensä kaltaiset ja
haluavat
sulkea muut
ulkopuolelle,
jopa väkivallalla. Valitettavasti nationalismi on ollut nouseva
suuntaus Euroopassakin. Ja
nationalismin
jäljet historiassa pelottavat.
Tänä vuonna, 11. marraskuuta,
on kulunut tasan sata vuotta ensimmäisen maailmansodan
päättymisestä. Se oli pitkä (vv. 1914 – 1918) ja raskaat
tappiot kaikille osapuolille aiheuttanut sota. Sodassa kuoli
kaikkiaan yli 16 miljoonaa ihmistä. Sen päätteeksi tehdyn
Versailles’n rauhan on sanottu pitäneen sisällään jo siemenen
toiseen maailmansotaan.
Myös nuorta itsenäistä Suomea
repineestä ja kansakuntaamme jakaneesta kansalaissodasta on tänä
vuonna kulunut sata vuotta. Kansalaissodassa kuoli noin 36.000
henkilöä.
Veljessodan jättämät haavat
arpeutuvat vielä hitaammin kuin valtioiden välisten sotien haavat.
Kansakunnan
eheyttämistyön merkittävänä hahmona kannattaa mainita
Kalajokilaaksosta, Nivalasta, lähtöisin ollut senaattori
Kyösti Kallio, jonka puhetta Nivalan kirkossa 5.5.1918, sodan
julmuuksien vielä jatkuessa, voidaan pitää kansallisen
eheyttämisen ensimmäisenä merkkinä, ns.
sovintopuheena. Myöhemmin
Suomen neljänneksi presidentiksi noussut Kallio lausui kuuluisat
sanat: “Meidän
on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia,
vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen
tasavallan kansalaisia, jotka tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä
ja viihtyvät täällä.”
Tällaisen
Suomen toivon maamme olevan tänään ja tulevaisuudessakin. Suomen
tasavalta, jossa kansalaiset tuntevat olevansa yhteiskunnan
tasavertaisia jäseniä ja jonka menestyksen eteen he haluavat
työskennellä ja sitä tarvittaessa jopa aseellisesti puolustaa.
Toisen
maailmansodan taistelujen päättymisestä on tänä vuonna kulunut
73 vuotta. - Toisessa
maailmansodassa kokonaisuhrimäärä
oli valtavat
62 miljoonaa.
- Suomen
osalta sota päättyi Lapin
sotaan ja saksalaisten karkottamiseen Suomen maaperältä 27.4.1945.
Kyseistä päivää vietetään nykyään kansallisena
veteraanipäivänä.
Arvoisa
juhlaväki!
Uskon,
että me itsenäisyyspäivän
juhliin kokoontuneet
jaamme yhteisen toiveen
siitä, ettei sodan todellisuus meitä kansakuntana enää koskaan
kohtaisi. Koemme voimatonta murhetta siitä, että niin monessa
maailman maassa tälläkin hetkellä käydään julmaa sotaa.
Sota
on aina suuri menetys ihmisyydelle. Se on kansakunnan murhenäytelmä,
mutta se on myös
perheiden ja yksilöiden murhenäytelmä.
Kun valtiot ja päättäjät
epäonnistuvat diplomatiassa ja rauhan säilyttämisessä, seuraukset
jäävät kansalaisten kannettavaksi. Rintamalinjan molemmin puolin
on inhimillisiä ihmisiä, jotka
ovat joutuneet valtapelin nappuloiksi.
Kuluneet
sodan jälkeiset vuodet ovat antaneet perspektiiviä sotaan.
Vaihtelevien vuosien jälkeen sodissa mukana olleiden kunnia on
palautettu. Veteraanit ja lotat ovat jo vuosikymmenten ajan
uskaltaneet tulla esiin.
Tänä päivänä veteraanien
rivit alkavat olla harvat, vuoden 2018 alussa rintamaveteraaneja oli
elossa noin 14.000 ja keski-ikä on tällä hetkellä noin 93 vuotta.
Nyt alkaa olla meidän, itse
sotaa kokemattomien aikuissukupolvien tehtävänä panna täytäntöön
veteraanien testamentti ja siirtää veteraanien perintö eteenpäin
nuoremmille sukupolville. Rauhantyö ja sotien estäminen ovat
kansainvälisen politiikan ykköshaasteita.
Rauhan aikana on ehtinyt jo
syntyä sukupolvia, joille sota on hyvin etäinen asia. Heille
tietokoneen taistelupelit ovat todellisempia kuin omat talvi- ja
jatkosotamme. Huoli muistojen himmenemisestä on aiheellinen. Huoli
siitä, että sodan antamat opetukset menevät hukkaan, on
todellista.
Pelkään,
että filosofi George Santayanan tunnettu lause: ”Ne,
jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä”,
voi
hyvinkin olla oikeassa.
Hyvin harva veteraani aikoinaan
lähti rintamalle taisteluintoa uhkuen. He lähtivät, koska se oli
velvollisuus isänmaata kohtaan, se oli todellista isänmaallisuutta
pakon edessä. Ei sodassa oltu luomassa sankaritarinoita, siellä
oltiin inhimillisinä pelkäävinä ihmisinä, mutta kuitenkin
valmiina puolustamaan itsenäisyyttä ja suomalaisille tärkeitä
arvoja.
Hyvä juhlaväki!
Voimme
myös perustellusti kysyä, vieläkö tänään ovat päteviä ja
tarpeellisia arvot, joiden puolesta veteraanit taistelivat. Mitä
meille merkitsevät isiemme usko, koti, isänmaa ja yhteiskunnallinen
tasa-arvo? Kestävätkö ja pysyvätkö nämä arvot aikojen
saatossa?
Usko on asia, josta
nykysuomalainen on arka puhumaan. Valtaosalle meistä se kuitenkin on
perusta, jonka varaan elämämme rakennamme. Hyvinä päivinä on
helppo uskoa omaan voimaan ja kykyyn hallita elämää, mutta
vaikeuksien kohdatessa tulee tarve turvautua omaa voimaa vahvempaan
turvaan. Jostakin kumpuaa rukous, joskus vain huokauksina, ja kädet
hapuilevat ristiin. - Onneksi meille on opetettu rukous. Monille se
rukous on äidin opettama iltarukous tai Isä Meidän. Eikö
meidänkin tehtävämme vanhempina ja isovanhempina ole opettaa
luottamus Jumalaan ja rukous edelleen lapsillemme? Opettaa yhteys,
joka toimii silloinkin, kun kännykässä ei ole kenttää ja
internetyhteys ei toimi.
Koti on epäilemättä
meille useimmille tärkeä, vaikka kodin merkityskin tuntuu vuosien
saatossa muuttuneen. Ainakin elämän ruuhkavuosina se tuntuu monesti
olevan vain jonkinlainen huoltoasema, jossa käydään tankkaamassa
ja saamassa täyshuolto. Lasten lisääntynyt pahoinvointi kertoo
siitä, että tämä malli ei ole kestävä. Elintasokilpailu ja
yhteiskunnan kovat arvot ovat vieneet vanhempien voimat. Perhe-elämä
on yksityistynyt ja asutaan monesti kaukana isovanhemmista ja
suvusta. Turvaverkot ovat lapsille harvat. Asutuskeskuksista puuttuu
myös vanhastaan kyläasumiseen liittynyt yhteisöllisyys, jossa
kannetaan huolta myös naapurista. Isovanhempien ja lastenlasten
välinen suhde on kummallekin osapuolelle antava, ja sitä kannattaa
vaalia matkojenkin päästä.
Isänmaa
oli aikanaan minulle, kansakoulun alaluokkalaiselle, värisyttävän
juhlallinen asia.
Isänmaa,
mitä se merkitsee tänään, kun ihmisten asunto voi vaihtua monesti
elämän aikana, Alavieskasta Alaskaan ja Kolarista Koreaan ja –
takaisin? Isänmaan arvo on kuitenin itseisarvo, sitä tuskin
tarvitsee perustella, edes rajattoman maailman ja globalisaation
aikana. Näin tuleekin olla.
Mutta
vaatiiko isänmaan rakkaus ja etu sitä, että olemme valmiit
sulkemaan rajat ja kieltämään turvapaikan sellaisilta, joiden on
sodan ja vainon vuoksi paettava omasta isänmaastaan? Se on tämän
päivän isoja kysymyksiä.
Kansalaisten
välinen yhteiskunnallinen
tasa-arvo
on ollut suomalaisen yhteiskunnan kantava piirre. Viime aikoina on
valitettavasti alkanut näkyä merkittävää eriytymistä
kansalaisten välillä: meillä
on erittäin hyvin toimeentulevia, hyvin toimeentulevia, mutta myös
enenevässä määrin heitä, jotka näyttävät putoavan
hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle.
Tämä on iso haaste
päättäjille, mutta myös
jokaiselle meistä. Jokainen
voi olla rinnallakulkija ja
kantaa huolta
lähimmäisestään.
Vaikka tuntuu, että paljon on
ulkoisesti sodan jälkeen muuttunut, elämän perusarvot ovat
edelleen se henkinen ruisleipä, jonka varassa me arkeamme elämme.
Yhteiskunta ja rakenteet
muuttuvat. Omalla vahvalla arvopohjalla me kestämme muutokset.
Meidän on vain muistettava, että pyrimme pitämään kaikki mukana.
Pieni kansakunta ei kestä kovin monen kerroksen väkeä. Ihmisten
eriarvoistuminen on uhka kansakunnan yhtenäisyydelle.
Arvoisat
veteraanisukupolven edustajat!
Uskallan
väittää, että myös meille nuoremmille ”Kallis on maa”,
samoin kuin henkinen perintö, jonka olette meille antaneet.
Kiitos
perinnöstänne, pyrimme sen säilyttämään ja puolestamme
siirtämään tuleville sukupolville.
Hyvää
syntymäpäivää Suomi! Olkoon edessäsi valoisa tulevaisuus!